Siiri Enoranta

Täytyy sanoa, etten ihan seurannut kaikkia käänteitä ennen kuin tarinan solmuja avattiin viimeisessä luvussa—ehkä olisi pitänyt ajatella lukevansa dekkaria ennemmin kuin nuortenkirjaa. Keski-ikäisenä täti-ihmisenä koin myös, että kirjan päähenkilöt tuntuivat elävän 12-13-vuotiaina 15-17-vuotiaiden elämää, enkä erityisesti pitänyt siitä. En myöskään erityisemmin pitänyt siitä, että henkilöillä ja paikoilla oli englantilaistyyliset nimet, jotka riitelivät kirjan soljuvan ja ilmeikkään suomen kanssa—mutta toisaalta olin valmis hyväksymään nimet ja paikannimet osana fantasiamaailman innoituksen lähteitä. Mutta oli mukava lukea suomalaista nuortenkirjaa, jossa poika on ihastunut poikaan, eikä siitä seuraa kauheaa draamaa, häpeää ja morkkista.… (mer)

Siiri Enorantaa on kehuttu blogeissa vuolaasti ja kaikki hänen aiemmat teoksensa ovat olleet ehdolla jonkin kirjallisuuspalkinnon - milloin Finlandia Juniorin, milloin Kuvastajan - saajaksi. Surunhauras, lasinterävä kiinnitti huomioni jo komean kannen takia (joka on Laura Lyytikäisen käsialaa).

Romaani nousi viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaiden joukkoon, se voitti Topelius-palkinnon ja noin viikko sitten kirjabloggaajat valitsivat sen vuoden 2015 parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli se sai Blogistanian Kuopus -palkinnon.

Kaiken tämän jälkeen melkein nolottaa myöntää, etten pitänyt kirjasta. Vaikka olisin kovasti halunnut.

Enorannan romaani sijoittuu kahteen erilaiseen paikkaan ja kulttuuriin. Sidrineian niemimaata hallitsee prinsessa Sadeia Sarastuksen lasinkirkkaassa palatsissaan. Matriarkaalisessa yhteiskunnassa prinsessa ja tämän lasittaret, eli lasinpuhaltajat, ovat korkeimmassa asemassa. Valtameren takana, petollisten karikoiden eristämänä kohoavat Surukauriin saaret, Ahmima ja Virtaava. Surukauriin kansa uskoo, että surukauris ilmestyy jokaiselle lapselle tämän 6-vuotispäivänä ja ilmoittaa, kuinka paljon surua henkilö joutuu elämänsä aikana kokemaan. Nuori Uli saa suuremman surutaakan kuin kukaan muu ennen häntä.

Heti ensimmäisiltä sivuilta eräs asia alkoi tökkiä: Enorannan ylipitkät lauseet, joissa useamman pilkun olisi hyvin voinut korvata pisteellä. Loputtomat sivulauseet tekivät lukemisesta välillä raskasta. Monen kirjoittajan kohdalla pitkät lauseet eivät häiritse minua, mutta Enorannan kohdalla tyyli jostain syystä ärsytti. Toisaalta siihen alkoi vähitellen tottua.

Sidrineia ja Surukauriin saaret eroavat toisistaan monin tavoin. Sadeian valtakunnassa valmistetaan laadukkainta, kirkkainta lasia, vaikka valtakunta itse (sen hallitsijasta puhumattakaan) on kaikkea muuta kuin kirkkaanpuhdas ja läpinäkyvä. Kaikki pelkäävät Sadeiaa ja kilpailevat hänen huomiostaan. Palatsissa juonitellaan, ja yhteiskunta on jakautunut ja epätasa-arvoinen. Miehet ovat toisen luokan kansalaisia, joita ei päätöksenteossa huomioida.

Surukauriin saaret sen sijaan edustavat eräänlaista utopiaa. Siellä ei ollut käytössä valuuttaa tai sääntöjä tai yhteiskuntaluokkia. Ihmiset eivät suunnitelleet päiviään vaan he leipoivat leipää kun olivat nälkäisiä ja kylpivät kun sattuivat lähelle jokea tai lampea. Ajankululla ja muulla maailmalla ei juurikaan ole merkitystä tässä idyllisessä kuplassa. Miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia keskenään, kaikilla on oma tehtävänsä. Kulttuuri perustuu luonnonläheisyyteen ja omavaraisuuteen.

Kun nämä kaksi maailmaa kohtaavat, syntyy väistämättä ristiriitoja. Mutta kenties löytyy myös jotain uutta, yhteistä ja yllättävää.

Enoranta on luonut taidokkaan moniulotteisen fantasiamaailman, mutta minun mielestäni hän tekee sen tarinan kustannuksella. Osa juonenkäänteistä oli selitetty ja pohjustettu puutteellisesti. (Spoilereita: Mikä ihme saa Mereian, yhden lasittarista, rakastumaan oikopäätä Linaniaan ja hoivaamaan äidillisesti ventovierasta poikaa? Mistä Beanna arvaa saaren menneisyyden? Mikä on julman ja manipuloivan Tirilaian merkitys? Luulin, että hänen pimeillä taidoillaan olisi jokin ratkaisevampi merkitys, mutta hän vain hiipuu vähitellen tarinasta pois.)

Ottaen huomioon miten yksityiskohtaisesti lasittarien elämää kuvaillaan, kaikki heistä, myös Mereia ja Beanna, jäivät minusta harmillisen etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Aloitin kirjan lukemisen vauhdikkaasti, mutta huomasin, että tahti hiipui vääjäämättä loppua kohden. Välillä jännittävät hetket ja yllättävät juonenkäänteet saivat taas ahmimaan sivuja sydän pamppaillen, mutta suvantokohtia ja juonen kannalta epäolennaista täytettä oli minusta liikaa. Luin kirjaa pitkään ja rehellisesti sanottuna loppua kohden aloin jo kärsimättömänä laskea sivuja loppuun. Kamalaa, mutta totta.

Moni lukija on kuitenkin suorastaan lumoutunut tästä ja palkinnotkin puhuvat sen puolesta, että tämä kannattaa lukea - yhdestä riitaäänestä huolimatta. :)

Alkuperäinen arvostelu… (mer)