Mauno Koivisto (1923–2017)

Lähtökohdat:
Presidentti Mauno Koiviston kirja on mitä ilmeisimmin koottu kokoon eri aikoina kirjoitetuista katkelmista, se ei ole tutkimus eikä edes yleisteos. Osa tekstistä on suoraa lainausta joistakin venäjänkielisistä yleisteoksista. Suurimman työn lienee tehnyt kirjan toimittaja Antti Blåfield, joka on Koivistoa auttanut hänen useissa muissakin kirjoissa. Kirjasta paistaa lävitse se, että se on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa ja viimeisessä vaiheessa Koivisto on liittänyt mukaan luvun loppuun sopivia henkilökohtaisia muistumia käytyään aihetta sivuavilla paikoilla tai muistomerkeillä. Kirjaa varten Koivisto on saanut paljon apua. Hieman yllättyy kuinka vähän hän on itse saanut aikaan.

Kirjan keskeinen sisältö:
Koivisto tunnustautuu historiallisen jatkuvuuden kannattajaksi. Venäjä ei pysty pakenemaan historiaansa, edes kommunistinen ideologia ei olennaisesti muuttanut Venäjän historian jatkuvuutta, jossa korostetaan Venäjän asemaa kolmantena Roomana, oikeauskoisuuden asuinpaikkana. Venäjän kulloisenkin johtajan tai tsaarin asemaan kuuluu yksinvaltius. Hän on saanut valtansa suoraan Jumalalta (tai Historialta), joten hänellä on suuremmat oikeudet kuin esim. aikaisemmilla länsimaisilla yksinvaltiailla.

En kutsui Koivistoa hegeliläiseksi, kuten Max Jakobson kirja-arvostelussaan, vaikka Koivisto tunnustautuukin teesi antiteesi synteesi -formulan kannattajaksi. Hän mielestäni painottaa enemmänkin sitä, että historiallinen kehitys tapahtuu ristiriitojen kautta, jännitteet vievät eteenpäin. Sen sijaan Koivisto on varmasti Spengleriltä omaksunut käsityksen aron laajuudesta venäläisen sielun olennaisimpana tekijänä. Aro tietenkin yhdistää, mutta se luo myös avaruutta - ja vaaroja. Alueen puolustaminen on vaikeaa ilman yhä suurempia alueita.

Koivisto tunnustautuu Venäjän 1800-1900 -lukujen vaihteen valtiovarainministerin ja pääministerin Sergei Witten suureksi ihailijaksi. Hän vertaa Witteä Väinö Tanneriin, molemmat Koiviston mielestä pystyivät hahmottamaan suuret linjat. Mutta herää kysymys, mitkä olivat Witten suuret linjat. Vaikka Koivisto kertoo laveasti Witten urasta ja saavutuksista, allekirjoittaneelle jäi epäselväksi, mitä Koivisto lopulta tarkoittaa, mikä oli Witten suuruus. Tannerin suuruuden me tiedämme ja näemme myös Tannerin elämäntyön jäljet edelleen yhteiskunnassamme, mutta mitä Witte lopulta sai aikaan. Suomen autonomian kannalta Witte oli merkittävä henkilö, se on selvä. Ehkä olennaisin Koiviston huomiosta paljastuu sivulla 188, jossa hän siteeraa Witten varoitusta uhkapelistä.

Historiallista tajua Koiviston kirja osoittaa. Samoin käy ilmi hänen syvällinen perehtyneisyytensä venäjän kieleen ja venäläiseen historiaan ja kulttuuriin.

Parhaimmillaan Koivisto on pohtiessaan Neuvostoliiton puolustusstrategiaa juuri ennen Saksan hyökkäystä 1941 ja silloisia Stalinin ratkaisuja. Se osio on ehkä koko kirjassa parhaiten kirjoitettu ja huomaa kyllä Koiviston harrastaneen sotahistoriaa. Uskottava on myös Koiviston tulkinta: Venäjä ei ollut valmistautunut perääntymään siksi Hitler saavutti sodan alussa lähes uskomattomia voittoja, Venäjäkin oli valmistautunut hyökkäämään, mutta Saksa ehti ensin.

Mielenkiintoinen on myös Koiviston tulkinta Buharinista ja Trotskista. Yllättävää mielestäni on ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin tuntuu oudolta, että Koivistolla on ollut lähes pakkomielle lukea kaikki Trotskin ja Trotskista kirjoitettu kirjallisuus, siitäkin huolimatta, että Koivisto toteaa sen olleen järkyttävää luettavaa. Toinen ehkä vielä yllättävämpi seikka on Koiviston lähes myönteinen arvio Buharinista. On tosi asia, että Buharin vastusti Stalinin luokkataistelua pienviljelijöitä vastaan, mutta mitä hän teki estääkseen sen. Buharin työskenteli yhdessä Stalinin kanssa 1930-luvun puoliväliin asti. Itse olisin kyllä taipuivainen ajattelemaan, että Buharin Stalinin tilalla ei olisi ollut juuri inhimillisempi, en usko, että Buharin olisi johtanut Neuvosto-Venäjän ihmiskasvoiseen sosialismiin. Ylipäätään Leninin roolin Koivisto jättää yllättävän vähäiseksi. Toisaalta lienee totta, että Leninin johtama vallankumous todella tapahtui ikään kuin vahingossa, Lenin oli salakavala, kuten Koivisto sanoo, Leninillä ei ollut mitään periaatteita. Siihen voisi lisätä, että oli yksi periaate, hyödyntää annettu tilaisuus maksimaalisesti konspiraation hyväksi ja ottaa valta käsiin.

Koivistosta itsestään kertoo se, että hänen mielestään Trotski ei ollut valmistautunut Stalinin uhkaan. Sen sijaan Trotski oli varuillaan armeijan suhteen. Trotski vallankumouksellisen teoreetikkojen tapaan oli tutkinut vallankumousten historiaa ja odotti vastavallankumousta armeijan piiristä, mutta ei ollut tutustunut riittävästi Venäjän historiaan, hänet syrjäyttikin Stalin venäläisen historian perinteen mukaan. Koivisto sanookin (s. 262), että uuden Bonaparten sijaan nousikin Iivana Julma. Ehkä Koivisto itse on ollut aina varuillaan joka suuntaan, vaara voi yllättää mistä suunnasta tahansa.

Mielenkiintoinen on Koiviston huomio siitä, että yhteiskunnassa hän uskoo säännönmukaisuuksiin, mutta ei kuitenkaan lainalaisuuksiin. Koiviston anarkismin harrastaminen tulee selkeästi esille, sitä kannattanee analysoida tarkastakin. Uskonnolla on Koiviston mielestä selkeä merkitys yhteiskunnalliseen kehitykseen ja olojen vakiintumiseen, Puolan talouden ongelmat juontuvat siitä, että protestanttinen uskonpuhdistusta ei Puolassa koskaan tapahtunut.

Lopuksi:
En pidä Koiviston kirjaa huonona. Se vain on kirjoitettu ensi sijassa sitä varten, että Koivisto pääsee lausumaan aivan kirjan lopussa näkemyksensä siitä, että Suomen ei pidä edistää Euroopan unionin kehittymistä federalistiseen suuntaan. Koivisto on varmasti aidosti huolissaan siitä, että onko Suomella enää minkäänlaista erityissuhdetta rajanaapureihinsa. Eri asia, onko hän jähmettynyt menneisyyteen. Sitä paitsi kun muistelee Koiviston omaa presidenttiaikaa, Suomella samanaikaisesti oli viileät välit sekä Ruotsiin, Norjaan että Baltiaan. Se kertokoon omaa kieltään Koiviston vaatimuksesta erityissuhteista naapurimaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan Koiviston huoli Kaarle XII:n marssijälkien seuraamisesta on paitsi liioiteltu myös tahallisen yliampuva, muistettakoon että Kaarle XII oli Ruotsin kuningas aikana jolloin Ruotsi oli sotilasmahti Euroopassa. Kaiken kaikkiaan suon Koivistolle mielelläni sanoa oma mielipiteensä ja annan sille arvoa. Useasti varaan myös itselleni olla eri mieltä.… (mer)