Vendela Dalhus on elänyt syntymästään asti sukulaisten hoivissa Turussa. Hän on häikäisevän kaunis ja viisas, hänet on pienestä pitäen opetettu parantajaksi. Mutta mitä auttavat taidot ja kauneus, kun neidolla ei ole myötäjäisiä?
Ritari Hartman Garse on Kiskon Tuurilan herra, mahtava valtakunnan ylimys. Hänen kaltaisiaan ei köyhän orpotytön sovi edes ajatella.
Mutta Vendela on nähnyt ritarin Turun tuomiokirkossa. Hänen vaatimaton sydämensä on löytänyt ilon epäitsekkäästä rakkaudesta: Vendela Dalhus ei toivo mitään, ei odota mitään, rakkaus on hänelle kylliksi.
Vendela joutuu kuitenkin matkustamaan Turusta Viipuriin suuressa kauppiassaattueessa. Saattuetta johtaa ritari Hartman Garse...
Ritarin ja parantajaneidon kiihkeä ja oikukas rakkaustarina vie kohtalonsa pyörteissä taistelevat rakastavaiset Itämaan laidalta toiselle, Viipurista Kokemäelle, Kiskosta Vehkalahdelle. Itämaa on vaarallinen paikka elää, sillä kuninkaan valta on murtunut - kukin pitäköön huolen itsestään, ja suojaton on vahvimman saalis.

Oma arvio:
(Nuo mahtipontiset takakansitekstit ovat puolihupia. Näiden takia muistan miksi minulla on tapana kopioida se aina blogiin!)

Takakansitekstin huvittavuudesta huolimatta tämä onkin yllättävän totuudenmukainen kuvaus. Utrion romaanithan eivät ole mitään jännitystarinoita, joten jokainen voinee arvata miten Vendelalle ja Hartman Garselle lopulta käykään.

Olen tainnut lukea Vendelan viimeksi yläasteikäisenä (suunnilleen 15 vuotta sitten) ja ritari Hartman Garse on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Etenkin Vendelan loppuvaiheessa olevan kohtauksen vuoksi, jossa alaston Garse riehuu kylmässä merivedessä eikä kenellekään jää taatusti epäilyksiä ritarin mieskunnosta...

Henkilöhahmoina Vendela ja Hartman ovat varsin uskottavia aikalaisiaan. Etenkin naishahmojen uskottavuuden kohdalla on Utriolle toisinaan sattunut kömmähdyksiä, mutta Vendela on loppuun saakka sellainen kuin pitääkin. Sivuhenkilötkin saivat yllättävän paljon tilaa ja siten myös syvyyttä. Ainoastaan häijyäkin häijympi Iliana Winholt jäi hiukan ohueksi. Selittämättä jäi se, miksi toinen haluaa olla niin järjettömän ilkeä.

Eräänä päivänä pohdimme paljon Utriota lukevan ystäväni kanssa sitä, kuinka Utrion romaanien huikaisevan kauniit naiset ovat aina hyvin laihoja ja siroja. Keskiajalla kuitenkin runsaamman puoleinen nainen oli aikansa kauneusikoni ja hoikissa naisissa oli lähinnä jotain epäilyttävää (köyhyys, taudit, mahous...). Tätä kauneusihannetta Utrio ei romaaneissaan unohda mainita, mutta silti hoikka päähenkilö saa suunnilleen kaikki miehet hulluiksi himosta. En väitä, etteikö hoikkakin voisi olla kaunis keskiaikaisesta näkökulmastakin, mutta tympii toisinaan se, että tämä kaava toistuu lähes aina Utrion naishahmoissa. Olisi edes vaihtelua!

Vendela on taattua Utriota. Jos haluat mahtipontista romantiikkaa keskiaikaisessa miljöössä, niin Vendela ei ole suinkaan huono valinta. Se on kevyt, nopealukuinen eikä järjettömän paksukaan (vain 433 sivua tässä painoksessa). Pienistä puutteistaan huolimatta aika ihana näin uusintalukukerrallakin.

-Morre- ( )