Kun nuori Laura Auer nai kartanonomistaja Lauri Vainolan, hän ei aavista miten kolea ja yksinäinen elämä häntä odottaa Vainolassa, miehen graniittisessa kugendlinnassa. Kartanon ullakolla ja sokkeloisten käytävien uumenissa piileksii kammottavia salaisuuksia, jotka paljastuessaan nostavat niin nuoren vaimon kuin lukijankin hiukset pystyyn.
Päivi Alasalmi viljelee taiten viihdekertomusten kliseitä ja kääntää ne häikäilemättä päälaelleen. Lukijalle on tarjolla kiihdyttävää romantiikkaa, ladattua jännitystä ja kielellisesti kutkuttavaa kerrontaa. Hän kokee yllätyksen toisensa jälkeen ja vielä lopussa todellisen jymäytyksen.

Oma arvio:
Päivi Alasalmi on ollut minulle tuntematon kirjailija. Booksy ja Salla ovat hänen kirjoistaan bloganneet ja sitä myöten hänen kirjansa ovat kiinnostaneet. Nyt kun sitten yhdellä kurssilla tämä oli yhtenä esseevaihtoehtona, niin päätin testata että mikä Alasalmi on naisiaan.

Ja voi juma! Tämähän oli aivan loistava. En tiedä kuinka tyypillinen Vainola on Alasalmen kirjaksi goottiromantiikka-aiheineen, mutta tässä ihastutti ennen kaikkea tyyli. Vainola on hyvin taitavasti tehty kirja, jossa keikutaan parodian rajoilla olematta sitä täysin kuitenkaan. Kuten takakansikin kertoo, tässä tosiaan viljellään kaikki mahdolliset kliseet, mutta se on selvästi Alasalmelta tietoinen ratkaisu eikä näin ollen tee romaanista naiivin typerää. Tuntuu siltä, että Alasalmi on itsekseen virnistellyt Vainolaa kirjoittaessaan.

Tämä saattoi kolahtaa minuun erityisesti nyt siksikin, että olen perehtynyt tarkemmin kauhuromanttisen kirjallisuuden historiaan. Vainola on lyhyt, alle 300 sivuinen kirja, mutta tämä tosiaan sisältää kaikki kauhuromantiikan kliseet insestistä hämäriin ullakkohuoneisiin ja karmeasta kartanonherrasta mystiseen loppuun, jossa lukija ei voi olla varma kenellä heittää päässä ja kenellä ei.

Vainolan juju piileekin nimenomaan siinä hiukan parodisessa tyylissä, jossa nuori kartanorouva elää erittäin yltäkylläistä elämää. Alasalmi kuvaa niin ateriat, vaateostokset kuin hienot drinkitkin.

Mieheni havitteleman tonttikaupan pohjustus oli suurellista. Kokki oli ylittänyt itsensä huolellisesti valmistetulla ateriakokonaisuudella: hän tarjosi meille huhtasienikeittoa, höyrytettyä tankoparsaa limemousse, pehmeää metsäkauriinsatulaa katajanmarjakastikkeella, puutarhamasikoita samppanjahyytelössä raparperikastikkeella.

Hulvatonta! Lisäksi jossakin vaiheessa kartanonherra kaivelee hampaitaan norsunluisella hammastikulla, joka on kiinni Armanin puvun povitaskussa kultavitjoin!

Siitä huolimatta tämä säilyttää uskottavuutensa kauhuromanttisena kartanoromaanina. Tämä ei ole samalla tapaa yliampuvan parodioiva kuten vaikkapa Loru sorbusten herrasta tai Barry Trotter -kirjat. Ehkä tässä huvitti myös se ilmeetön, brittiläishuumorille sukua oleva kuivakka tyyli. Vitsiä ei ole alleviivattu, vaan lukijalle annetaan kunnia älytä se ihan itse.

Lisäksi pidin aivan valtavasti tämän intertekstuaalisuudesta. Tietysti se viittasi varhaisiin englantilaisiin goottilaisiin kauhuromaaneihin, mutta myös Kotiopettajattaren romaaniin sekä paljon Jean Rhysin kirjoihin, joista Laura tekee väitöskirjaansa.

Suosittelen tätä erityisesti kauhuromantiikan ja kuivakan huumorintajun ystäville, jotka pitävät siitä, että lukijan jalkojen alta vedetään matto pariinkin otteeseen. Kenellä heittää päässä? Lauralla? Lukijalla? Laurilla? Päivi Alasalmella?
Kovin paljoa enempää en voi paljastaa, jottei yllätys mene aivan pilalle. Alasalmen tuotantoon tulen kuitenkin taatusti tutustumaan jatkossakin!

-Morre- ( )